Kirsikkatarhan kenraali on takanapäin ja se meni oikein hyvin. Aimo harppaus on tultu eteenpäin jos vertaa viime perjantaiseen "Ö-luokan dubbausesitykseen". Tempo pysyi koko ekan puoliajan sutjakkana. Sitä on jo ajat sitten alkanut luottaa ryhmän toimintaan ja siihen että kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu. Itse soisin ensi-illan olevan jo vaikka huomenna, mutta ehkäpä hyvää kannattaa odottaa. Huomenna vielä ennakko kakkosille ja perjantaina starttaavat julkiset ja viralliset esitykset.
Suuri helpotus koetti pari päivää sitten kun keksin Teakin tanssini, tai ainakin jo jonkinlaisen rungon siihen. Kävin eilen kokeilemassa sitä yöllä salissa miten se toimii ja se toimi paremmin kuin olin ajatellut tai lähinnä kokeilin sitä miten luontevasti liike vaihtuu seuraavaan. Kiitos vain Meri- Tuuli Risbergille. Opetuksistasi on ollut kosolti apua. Olet kultaakin kalliimpi!
Kuluneella viikolla ei ole voinut välttyä kuulemasta kollegoideni (hieno sana muuten, parempi kuin sana "luokkalaisteni") ahdistelua ja stressausta Teakin pääsykoetehtävistä. "Ootko jo lähettäny?" "Voi vittu, ku pitäs vielä käydä tulostaa paperit, miten mä ehin?" tai "En kerenny viedä tänään postiin, kerkeeköhän nämä enää perille?"
Olen itsekseni mietiskellyt tämän viikon muutenkin tuota vouhkaamista ja ahdistelua ja stressaamista mikä minun käsittääkseni on ihmisillä ei vain teakista vaan myös Kirsikkatarhasta. Ohimennen joskus kuullut keskustelua "Miten oot miettiny sun roolihenkilön kannalta tällästä ja tällästä juttua?" tai että "Mitä sait tänään uutta irti tai mitä oivalsit henkilöstäsi?" "Miten mä selviän ku esitykset alkaa, ahdistaa?" Itse ajattelen aina mielessäni: "Älä mieti, vaan näyttele".
Minun on pakko kirjoittaa tänne mitä itse ajattelen tuosta kaikesta: ei pidä ottaa liian vakavasti. Kyllä ne paperit sinne Teakkiin ehtivät jos niin on tarkoitettu. Ja kyllä se Kirsikkatarhan esitys menee hyvin, jos niin on tarkoitettu. Tarkoitan että ei pidä menettää yöuniaan jos oli harjoituksissa hukassa tai teki jotain väärin tai ei pystynyt keskittymään, noh, se on ollutta ja mennyttä ja huomenna sitten uudestaan ja toivottavasti paremmin. Okei, itekin hieman ahdistelin sitä vitun tanssia, mutta samana iltana tuo tuli jo mieleeni joten eipä hätää. Murehdin siis turhia.
Otan teatterin tekemisen tosissaan mutten vakavasti. Minä itse henkilökohtaisesti en osaa (onneksi) ahdistella näytökseen menemistä vaikka olisi ollut vähän harjoitusaikaa. Silloin vaan laitetaan kaikki peliin ja toivotaan että se riittää ja muistetaan pitää hauskaa. Heh, produktiossamme Mirri Pois (loistaava esitys muuten) valot, äänet, lavasteet, puvut, kohtaukset jne. olivat kaikki prikulleen kunnossa 8 tuntia ennen enskaria, joten en osaa stressailla lavalle menemistä tässä tilanteessa. Toki jännittää saa mutta jännitys ja ahdistus ovat kaksi eri asiaa. En tarkoita että kaikki kollegani täällä nyt ahdistelisivat mutta joskus kuullut vain sattumalta jonkun ahdistelevan ja se jotenkin tuntuu hassulta minusta. Ehkä juuri siksi kun itse ei vain osaa ahdistella. Ei tässä kuitenkaan hengen hätää ole.
Olen muuten tyytyväinen Gajev- hahmoni kehitykseen näiden viikkojen aikana. Ensin kun aloitimme en ottanut oikein siitä selvää, ja nyt siitä on muokkautunut hmm... no, aikas hupihahmo, minusta. Kaikki nuo pienet yksityiskohdat, tai helvetti pitäisiköhän nyt käyttää ihan sitä hienoa sanaa, detaljet, joita olen kokeellisuudessani lisännyt hahmoon, toimivat minusta ja niille löytyy helposti selityskin. Herranjumala, tässäkö sitä kuuluisaa roolinrakentelua onkin tapahtunut. Ja ihan huomaamatta. Minä joka en omissa ensimmäisissä produktioissani syventänyt hahmojani vaan jätin ne ikään kuin kesken. Aijai, miten sitä olisi päässyt pitkälle monessa roolissa.
Yksi asia mistä on ollut puhetta on lavalla olo ja siitä miten vaikeaa on näytellä. En osaa ajatella sitä että näytteleminen on vaikeaa. Tai siis kun henkilökohtaisesti ajattelen aina näin: lyön roolin päälle ja ajattelen mitenköhän tämä hahmo nyt suhtautuisi tuohon toiseen kun se puhuu nyt noin, sitten kun olen miettinyt sen, luon päässäni kuvitelman siitä reaktiosta, minkä uskoisin roolihenkilöni tekevän ja sitten tuotan sen. Ja siis tämä tapahtuu sekunnin murto-osassa. Tai kun teen yksin vaikka monologia, mietin ensin päässäni miten haluaisin itse nähdä sen esitettävän yksityiskohtia myöten ja sitten matkin mielikuvaani ja totean että jos se kelpaa minulle, se kelpaa esitettävällekin. Ei se ole niin vaikeaa. Näytteleminen siis. Olen nyt tullut siihen tulokseen. Todisteena voin aina käyttää sitä että MINÄ olen opiskelemässä TÄÄLLÄ. Eiköhän sekin kerro jotain, ettei se teatteri mitään ydinfysiikkaa ole. Minusta ei pidä ajatella liikaa vaan tekee ja se ensimmäinen ajatus on yleensä toimivin ja luontevin ainakin itsellä. Tietysti aina voi näytellä paremmin, en sitä sano. Mutta se onkin sitten toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti