Tämä viikko on ainutlaatuinen siitä syystä, että meillä on rentoutusviikko. Tämä tarkoittaa että Päivi Räsänen (ei politikko) joka on ammatiltaan ööh, joku terapeuttirentouttaja? (En nyt häpeäkseni muista tarkkaa nimikettä) on pitänyt meille rentoutuksia eilen, tänään ja jatkaa niitä myös huomenna ja perjantaina. Saimme myös jokainen oman tunnin Räsäsen kanssa.

Olen ihmeissäni. Sillä heti kun rentoutus alkoi, huone pimennettiin, makasimme patjoilla ja Päivi puhui rauhallisella äänellä, aloin vaipua kuin transsiin. Kuulen alitajunnassani Päivin sanat, ainakin osan niistä samalla tiedostaen missä olen, mutta en kuitenkaan pystynyt liikuttamaan itseäni. Tosin, tämä saattaa olla sitä tavallista uniohalvausta, sillä näin kyllä jonkinlaisia unikuviakin, mutta kun tuollaisessa tilanteessa joskus ennen olisi ollut niin vaikea rentoutua, saati nukahtaa, niin en ymmärrä miten nyt.

Tänään omassa rentoutusyksärissäni makasin sängyllä kuunnellen silmät kiinni Päiviä ja tuntui kuin olisin ollut siinä vain muutaman minuutin, vaikka aikaa kului puoli tuntia. Tiesin koko ajan missä olin, mutta tajusin välillä säpsähtäväni Päivin sanoihin. Ihan kuin olisin käynyt alitajunnassani jossain muualla. Jotenkin jännä fiilis aina noiden rentoutuksien jälkeen. Mutta hyvällä tavalla. Niitä aina odottaa innolla!


Kävimme tsekkaamassa Teatteri Jukon esityksen Maa on syntinen laulu. Monelle se oli tuttu ennestään, joko kirjana tai elokuvana, mutta minulle ei. Tosin, ei sen tarvinnutkaan, näytelmä kertoi kyllä onnistuneesti koko tarinan ja jos joku nyt kysyisi jotain, osaisin vastata mistä teos kertoo vaan, koska sen näki näyttämöllä.

Tykkäsin myös symbooleista, joita käytettiin näytelmässä kuvaamaan jotain mitä ei ole oikeasti näyttämöllä. Esimerkiksi lehmän esiintyminen lavalla hoidettiin yksinkertaisesti ämpärillä ja silti olin näkevinäni sen lehmän siinä. Samalla tavalla kuin tyynyjen untuvia pöllytettiin, pystyin sieluni silmin näkemään lavalla irstasta naintia. Se oli muistutus myös minulle, joka siis todella aina haluan että näyttämöllä joko on se oleellinen asia, tai sitten ei ollenkaan, ettei sitä oleellista aina tarvitse olla ja että sen illuusion pystyy luomaan jollakin muulla tavalla ja että se silti näyttää hyvältä.

Aina kun käyn katsomassa jonkun teatterinäytöksen, alan heti vertailemaan omaa prokkistani siihen. Vaikka ei pitäisi! Tänäänkin huomasin moneen kertaan ajattelevani, että "ompas tämä tehty hyvin, onkohan meillä menty aivan metsään" tai että "ei meidän prokkis koskaan voisi olla noin hyvä ja taiteellinen". Jep, täysin turhaa ajattelua ja itsensä alentamista, mútta minä vertailen mielessäni silti. Halusimpa sitä tai en.